Dreenit ja treenit

Keskiviikkona meillä oli varattuna aika dreenin poistoon. Päädyttiin kuitenkin pitämään sitä vielä perjantaihin asti, koska se vuotaa edelleen kohtuullisen paljon. Ei tosin enää verta vaan kirkkaampaa kudosnestettä. Haava näyttää muuten jo tosi hyvältä kaikin puolin. Eläinlääkärin sanoin, leikkauskohta vain oli hieman "haastava".

Vaikka dreeni vuotaakin, niin saatiin lupa rauhalliseen liikuntaan eli nyt ollaan käyty jo ihan lenkilläkin muutaman päivän ajan. Huh, kunhan tuosta letkunpätkästä päästään eroon, niin pidetään kyllä juhlat: sen verran rasittavaa tuon koiran "paketoiminen" monta kertaa päivässä on, eivätkä mitkään sidokset meinaa pitää harsotaitoksia kunnolla paikallaan koiran liikkuessa yhtään pitempään.

Ihme tilasi viikkorahoillaan Puolasta uudet hienot ohjatun noudon kapulat. Ne tulivat jo pari viikkoa sitten, mutta eihän me niitä olla päästy vielä kokeilemaan. Tänään testattiin ja voi sitä riemua! Tehtiin vähän pitotreeniä ja pari tunnaria olohuoneessa ja ainakin treenimotivaatio on kohdallaan... Potilas on muutenkin kyllä hurjan pirteä ja olisi kovin innokas tekemään ihan mitä vaan. Toki se on kipulääkityksellä edelleen ainakin huomiseen.

Ihmeen sairaslomaillessa olisin voinut toki treenata Ellin kanssa, mutta se on ollut jotenkin vähän vaisu, eikä ole itselläkään hirveämmin treenifiiliksiä ollut. Sunnuntaina käytiin oman seuran järkkäämissä rally-tokoepiksissä, minä flunssan ja hirveän päänsäryn piinaamana. Elli oli vähän pihalla enkä kyllä itsekään ollut varmasti parhaimmillani. Pitäisi ehtiä tekemään ratatreeniä ennen reilun viikon päästä olevia kisoja - pientä olohuonetreeniä kyllä tehdään useamman kerran viikossa.

Tänään ehkä selvisi syykin Elli-muorin vaisuuteen. Leikkasin siltä pitkäksi kasvaneita tassukarvoja ja löysin ikävät huopaantuneet karvapallot useammasta anturavälistä, ja parhaissa oli "bonuksena" joku havunneulasta muistuttava sisällä. No ei ihme, ettei lenkkeily ole maistunut. Asetun vuoden koiranomistaja - palkinnon saajien jonoon häpeämään. ;)

Sairastupailua koko rahan edestä

"Voisitteko jo tarjoilla sen aamiaisen, kiitos."

(Huomaa hieno body ja "pyöräilyshortsit" -asu!)

Ihmeen sairastaessa päätettiin ajoittaa samaan syssyyn kaksijalkaistenkin kevätflunssat. Hiljaiseloa ollaan siis vietetty viikonlopun yli nukkuen, dreeniä putsaillen ja siteitä vaihtaen.

Ihme on tosi pirteän oloinen, liikkuisi mielellään ja ulkona yrittää koko ajan piehtaroida, mikä tietenkään nyt ei ole tuon dreenin kanssa ihan ok. Tuskinpa sillä siis hirveitä kipuja on, eikä kyllä tuota peräpäätään näytä juuri varovankaan.

Frankenstein-henkinen haava lauantai-iltana reilu vuorokausi operaation jälkeen...

...ja sunnuntai-iltana. Paremman näköiseksi on mennyt koko ajan.

Dreeni vuotaa ajoittain edelleen hyvin voimakkaasti ja välillä pitkiin aikoihin ei ollenkaan. Kun se perjantaina laitettiin, oli puhe että saa olla 3-5 päivää. Käväistiin siis tänään kaksijalkaisten työterveyden ohella myös Evidensiassa. Leikkauksessa mukana ollut lääkäri oli sitä mieltä, että haava näyttää hyvin siistiltä, mutta kudosta jouduttiin uudismuodostuman takia leikkaamaan niin rankalla kädellä, että se vuotaa siksi edelleen, ja dreeni kannattaa jättää paikalleen vielä pariksi päiväksi. Koiraa saa liikuttaa rauhallisesti eikä haittaa että vuoto tuolloin lisääntyy - ilmeisesti sama määrä sieltä vuotaisi kuitenkin, mutta hitaammalla tahdilla. Joten sidetarvikepussukan kanssa kotiin ja keskiviikkona tällä tietoa takaisin.

Kotimatkalla käytiin pikaisesti Arboretumissa haistelemassa ihanaa keväistä ilmaa. Dreenin poiston jälkeen sujuu onneksi lenkkeilykin vähän paremmin kun ei tarvitse keräillä koko ajan putoilevia, verisiä sidetarveviritelmiä matkan varrelta. Sukkahousuista askartelemani "pyöräilyshortsit" pitävät haavalaput aika hyvin paikallaan dreenin kohdalla, mutta ulkona ei housuja voi käyttää enkä ole vielä keksinyt, millä nuo saisi sidottua kiinni niin, että pysyisivät kunnolla. Toivottavasti tätäkään ei enää kohta tarvitse miettiä!

Kuin Ihmeen kaupalla

Sairastuvan kuulumiset tulevat jatkossa siirtymään ainakin osittain tänne. Kaikkia mun FB-kavereita kun takuuvarmasti kiinnostaa koiran sairaskertomuksen eteneminen... tai sitten ei. Kertaus tapahtumista lienee paikallaan. Toivottavasti tällä kaikella olisi onnellinen loppu.

Perjantai 3.3.

Christa tuli kouluttamaan meidän tokovalmennusryhmää. Oli todella antoisat treenit ja kiva päivä kaikin puolin. Jälkimmäisen treenisettimme päätyttyä lähdin metsään Ihmeen ja Ellin kanssa tarkoituksena tehdä puolen tunnin lenkki. Kaikki polut olivat todella jäässä, joten lähdettiin kulkemaan umpimetsään, pois poluilta. Alue, missä olin, oli tuttu, mutta ihan tarkkaa sijaintia en tiennyt - tiesin vain, että tutut polut reunustavat joka puoletta aluetta, missä kuljimme.

Ihme oli tosi hyväntuulinen. Jossakin vaiheessa, noin vartin kuljettuamme, se valpastui yhtäkkiä kuin haistaen tai kuullen jotain, ja lähti spurttaamaan eteenpäin. Ihmeen lempiharrastus on kuunnella puissa olevia oravia ja pinkaista puun juurelle niitä vahtaamaan. Jotain tällaista ajattelin nytkin olevan kyseessä. Ihme lähti sellaiseen ilmavaan pomppulaukkaan...mielessä kävi, että pitäisikö huutaa, että menepä rauhassa, kun jäähdyttelylenkillä oltiin. En huutanut. Tällä kerralla olisi pitänyt.

Yhtäkkiä Ihme alkaa huutaa aivan suoraa huutoa ja kaatuu oikealle kyljelleen maahan. Olin parinkymmenen metrin päässä, mutta maasto oli tuolla kohtaa melko epätasaista ja kuljimme loivaan ylämäkeen, joten en oikeastaan nähnyt mitään. Näin kun koira sätkii maassa ja repii ja riuhtoo itsestään irti jotakin... Ehkä elämäni hirveimpiä tilanteita. Ja se huuto. Se ei unohdu koskaan.

Yritin pysyä rauhallisena ja rauhoitella koiraa. Se jäikin kyyhöttämään maahan kun pääsin sen luo. Vasemmassa takajalassa oli hieman verta. Ensimmäinen kauhukuva - joka jälkikäteen hiukan huvittaakin - oli, että sillä on mennyt jokin puutikku läpi jalasta katkaisten jänteen tai vastaavaa. Kävin läpi kaikki tassut ja totesin, että niistä ei ainakaan päällisin puolin löytynyt mitään. Sitten aloin käydä läpi koko koiraa takapäästä etupäähän ja sieltähän se sitten vasemmasta kainalosta löytyi: noin pari senttiä halkaisijaltaan oleva reikä. Ihossa oli melko paha naarmu mutta muuten verta tuli vain todella vähän.

Aloin samalla jo soittaa tutulle eläinlääkäriasemalle. 18-kiloisen, kainalostaan vammautuneen koiran kantaminen risukkoisessa maastossa ja samanaikainen puhelimeen jonottaminen osoittautui melko haastavaksi. Selälleen en uskaltanut sitä kääntää, koska se oli selvästi lievässä shokissa, joten yritin kantaa sitä niin että olettamalleni vamma-alueelle kohdistuisi mahdollisimman vähän painetta. Välillä oli pakko laskea koira maahan koska en vain yksin kertaisesti jaksanut. Suunnastakaan en ollut täysin varma, koska en tiennyt hirveän tarkkaan, missä olimme. Mielessä kyllä kävi, että millähän tuurilla tällainen tapahtuu sen kerran kun lähden umpimetsään ilman Sports Trackeria...

Eläinlääkäristä ei aluksi vastattu, ja soitin välissä treenikaveri Anulle, jonka en uskonut kuulevan puhelua, koska kuuluvuus meidän hallissa sisällä on toistaiseksi todella heikko. Anu olikin sattumalta ollut juuri tuolla hetkellä ulkona ja lupasi lähteä vastaan, kunhan vain saisin kerrottua, mistä suunnasta olemme tulossa. Eläinlääkäriinkin pääsin läpi toisella yrittämällä, ja onneksi lupasivat ottaa meidät ylimääräisenä heti sisään. Oli niin suuri helpotus päästä tuttuun paikkaan, jossa tietää saavansa hyvää hoitoa! Jossakin vaiheessa myös huomasin tulevani tutulle polulle, ja paikallistettua itseni soitin Anulle, joka kantoi Ihmettä loppumatkan hallille, koska olin aivan puhki. Myöhemmin katsoin, että kulkemamme matka oli ollut jotakin 700 metrin luokkaa, mutta risukkoisessa maastossa loukkaantuneen koiran kanssa se kyllä tuntui todella paljon pitemmältä. Onneksi Elli-westie oli kiltti ja viisas ja kulki mun kannoilla hallille asti. Tajusin tarkastaa sen mukana olon vasta kun olin kulkenut varmaan puolet matkasta...

Christa tsekkasi Ihmeen nopeasti hallilla ja lähdettiin ajamaan eläinlääkäriin. Oivassa meidät otettiin heti vastaan ja Ihme pääsi hoidettavaksi. Olin yltä päältä hiessä urheilusuorituksen jäljiltä, ja koko oikea kylki, selkä ja oikea käsi olivat koko seuraavan viikon kuin todella rankan salitreenin jäljiltä. Tämän tietysti huomasin vasta seuraavana aamuna ja ihmettelin tovin ennen kuin tajusin, että mitähän liikuntaa sitä nyt muka on tullut harrastettua. ;)

Melko pian tultiinkin kertomaan Ihmeen kuulumisia. Vaikutti siltä, että meille oli käynyt todella hyvä tuuri. (Vasta melkein paria viikkoa myöhemmin sitten selvisi, kuinka hyvä.) Oksa oli mennyt sisään vasemmasta kainalosta, ja kulkenut ihon alla noin 15 sentin mittaisen matkan. Se vaikutti pysähtyneen kylkiluiden välisiin lihaksiin 9. ja 10. kylkiluun välissä, eikä mitään tuntunut olevan pahemmin rikki. Ihme oli saanut itsensä repäistyä irti oksasta, eikä haavaan näyttänyt jääneen mitään isompaa, puuroskaa sieltä oli jonkin verran puhdistettu pois. Rintaontelo kuvattiin varmuuden vuoksi, ja RTG-kuvista näkyi, kuinka lähellä keuhkoja keppi oli käynyt. Ainoa, mikä kuulemma akuutisti huoletti, oli se, että koira vaikutti olevan _todella_ kipeä. Rauhoitettunakin se oli ollut eräänlaisessa kipukrampissa. Sanoin, että Ihme on todella herkkä koira ja reagoi melko voimakkaasti tilanteisiin, joissa jokin tuntuu ikävältä tai se on peloissaan. Jälkikäteenhän huomattiin, että tämä ei pitänyt ollenkaan paikkaansa... Anna anteeksi, Ihme! Nyt myös ymmärrän, miksi se ei tahtonut pysyä jaloillaan ollenkaan - ei metsässä, eikä myöskään eläinlääkärillä - mutta kilttinä sitten raahautui eteenpäin pyydettäessä muutaman askeleen, jotta nähtiin, että kaikki jalat kuitenkin periaatteessa toimivat. Etutassuille se varasi painoa, mutta takapää olisi vain tahtonut lysähtää maahan.

Potilas

Kylkeen jätettiin kaksi dreeniä, joiden kautta tulehduseritteiden ja mahdollisten muiden sinne jääneiden pienempien roskien oli tarkoitus poistua. Kotona potilas oli todella helppo ja kiltti. Toki se oli vahvasti lääkittynäkin, mutta yönsä se nukkui täysin rauhallisena mun vieressä lattialla, suostui jo syömään illalla ja teki illan ja yön aikana kaikki asiansakin ulos. Minäkin olin kyllä tästä koettelemuksesta aivan puhki. Pystyin olemaan todella rauhallinen sekä onnettomuuden tapahduttua että eläinlääkärillä, mutta kotiin päästyämme valahdin aivan toimintakyvyttömäksi. Olin niin poikki, että sain jopa nukuttua kohtuullisen hyvin.

Lauantai 4.3.Aamulla nukutusaineiden haihduttua Ihme oli hyvin normaali oma itsensä. Liikkuminen kotona rauhallisesti paikasta toiseen lisäsi vuotoa, ja dreeneistä tuli todella paljon verta ja verensekaista eritettä, jolloin päädyin häkittämään sen toistaiseksi olohuoneeseen. Muuten se oli tapahtumiin nähden yllättävän hyvävointinen ja yritti liikkuakin normaalilla ravilla. Ainoastaan rappusten tuleminen alaspäin tuntui tekevän todella kipeää - tarkoituksella sitä ei niihin päästetty, mutta kerran, pari vahingossa ehti mennä jonkin matkaa ylöspäin. Tällekin tuli järkevä selitys vasta jälkeenpäin.

Potilas yksiössään ja virallinen valvoja tarkkaavaisena

Maanantai 6.3. - perjantai 10.3.

Tramalia en antanut enää lauantain jälkeen, koska potilas ei vaikuttanut juurikaan kipeältä - normaali kipulääkitys sillä toki oli. Maanantaina käytiin poistattamassa dreenit, joista tuleva vuoto olikin lauantaiaamun jälkeen koko ajan vähentynyt ja maanantaiaamuun mennessä käytännössä loppunut kokonaan.

Dreenien poistossa

Kun dreenit oli poistettu, päästiin käymään vähän pitemmillä korttelilenkeilläkin. Ihme olisi halunnut liikkua ihan normaalisti, oli pirteä ja iloinen. Toki kaikenlaiset äkkinäiset liikkeet ja juoksentelu oli kielletty. Antibiootti- ja kipulääkekuurikin olivat perjantaina tällä erää ohi.

Lauantai 11.3.

Olin päivän talkoohommissa oman seuramme järkkäämässä edustusjoukkueen valintakokeessa katselemassa koetta, johon vielä reilu viikko sitten kuvittelin itse osallistuvani. Yllättävän vähän harmitti, ettei päässyt osallistumaan - ainekset niin paljon pahempaan olisi ollut, että olin vain kiitollinen siitä, että minulla oli Ihme edelleen.

Kotiin päästyäni lähdettiin käymään appivanhemmilla. Siellä kahvia juodessamme huomasin Ihmeen oikean takareiden päällä, gluteus mediuksen kohdalla, omituista turvotusta. Kohta ei vaikuttanut kipeältä, mutta todella omituiselta - turvotus oli nesteistä ja hyvin voimakasta. Mietin ensin, että sitä on ärsyttänyt toipilaspuvun napit ja tarrat, jotka sattuivat olemaan juuri tuolla kohtaa, ja on sitten päässyt niitä jyrsimään vähän reippaammin, mutta hieman skeptinen olin tuon suhteen. Iho näytti hieman ärtyneeltä, mutta karvat eivät olleet lähteneet eikä ihokaan ollut rikki. Kotona laitoin alueelle kylmää ja turvotus laskikin todella paljon. Päätettiin seurailla tilannetta. Minä tietysti elättelin kauhukuvia jostakin massiivisesta lihasvammasta, jonka koira on saanut itseään kepistä irti reuhtoessaan. Meidän talouden urheiluhieroja tsekkasi tilanteen ja vakuutti, että lihakset ovat täysin ehjät eikä niissä ole minkäänlaista merkkiä revähtymistä, ja että turvotus on ihossa. Rauhoituin hieman. Aloitettiin Ihmeelle kipulääkitys uudelleen.

Sunnuntai 12.3. - maanantai 13.3.

Aamulla turvotus oli suunnilleen illan tasolla. Käytiin mielenvirkistykseksi vähän pitemmällä mutta hyvin rauhallisella hihnalenkillä seurakaverin kanssa ihanassa aurinkoisessa kevätsäässä. Parkkipaikalla Ihme sai etsiä maasta omaa tunnarikapulaa pariin kertaan ja vaikutti mielettömän onnelliselta saadessaan tehdä jotain.

Lenkin ja sitä seuranneiden päiväunien jälkeen turvotus oli taas pahentunut. Kun saatiin se kylmällä laskemaan, sieltä jo tunnustelemalla löytyikin se mitä hieman pelättiin: vierasesine, kepin pätkä tarkemmin sanottuna. Mietittiin, että kai se on vain todella nopeasti kulkeutunut sinne ihon alla, kun koira on maannut oikealla kyljellään vamman ollessa vasemmassa kyljessä ja haavaa on huuhdottu ja koiraa nesteytetty.

Kun Facebookissa veikkailtiin, mitä on tapahtunut, sain onneksi yksityisviestitse tietoa hieman vastaavanlaisesta tapauksesta, jossa keppitrauman seurauksena kepinpalasia oli jouduttu poistelemaan ilmeisesti muutamaankin kertaa, ja suosituksen vaatia koko koiran CT-kuvaamista.

Soitin heti maanantaina aamulla Evidensiaan, missä olin jo selvittänyt olevan CT-kuvausmahdollisuuden. Aika onneksi järjestyikin jo tiistaille. Lenkit pidettiin nyt minimissään, ettei vierasesine vain tee lisää vahinkoa kudoksissa.

Tiistai 14.3. - keskiviikko 15.3.

Koko koira CT-kuvattiin. Kuvia tuli lähemmäs 1300 - eikä yhdelle kuvalle jäänyt hintaa siis euroakaan... ;) Samalla napattiin hammasröntgen Ihmeen kitalaessa asustelevasta, puhkeamattomasta yläkulmurista. Päivän ehdoton hyvä uutinen oli, että hammas jatkaa hiljaiseloaan eikä ollut tehnyt kystaa - eikä toivottavasti ikinä teekään. Eläinlääkäri ei halunnut spekuloida vielä sillä, mitä kuvissa näkyy, mutta muuta isompaa ei niissä nopealla katsomisella näkynyt kuin se oikean lonkan alueen tulehduspesäke. Tikit napattiin samalla reissulla pois alkuperäisestä haavasta, joka olikin parantunut ihan uskomattoman hyvin.

Tältä näytti haava 12 päivän kuluttua onnettomuudesta

Kieli poskella heräilemässä CT-kuvien ottamisen jälkeen

CT-kuvien tuloksia saataisiin kuulemma odottaa päivä tai kaksi - riippuen siitä, miten nuo melkein 1300 kuvaa latautuisivat verkkoon. Toivoin kovasti että puhelin soisi jo keskiviikkona, mutta vielä silloin en tuloksia kuullut.

Torstai 16.3.

Olin töissä ruokatunnilla, kun eläinlääkäri soitti. Ja olikin melkoinen puhelu! CT-kuvissa oli näkynyt, että keppi ei ollutkaan pysähtynyt 9. ja 10. kylkiluiden väliin, vaan se olikin mennyt siitä kohtaa läpi ja lävistänyt vatsaontelon - ja samalla koko koiran! Keppi oli käynyt rasvakudoksessa oikean lonkan tienoilla asti, jonne se oli pysähtynyt rikkomatta onneksi lihaksia. Matkallaan se oli ohittanut täpärästi mm. pernan, suoliston ja suuren verisuonen, johon osuminen olisi tiennyt kuolemaa ohutsuolelle - ja samalla koko koiralle. Ihme on nimensä veroinen...

Onneksi nuo CT-kuvat tuli otettua! Muuten olisi jäänyt ikuisiksi ajoiksi selvittämättä kepin matka - ja myös mahdollisten jälkiseuraamusten hoito olisi vielä enemmän arpapeliä. Nyt selvisi, miksi Ihme oli _niin_ kipeä, miksi se ei halunnut pysyä jaloillaan, ja miksi portaiden meneminen alaspäin sattui. Jälkikäteen ajateltuna tuolla koiralla on täytynyt olla aivan valtavat tuskat, mutta ääntäkään se ei ole päästänyt sen jälkeen, kun metsässä riuhtaisi itsensä siitä oksankarahkasta irti. Kun kannoin sitä metsästä pois, ja kun sitä siirreltiin eläinlääkärissä, varottiin aina kainalon aluetta, eikä alavatsaa...

Jos oltaisiin haluttu katsoa ja putsata koko matkalta kepin reitti, olisi täytynyt avata aivan koko koira. Tätä eläinlääkäri ei pitänyt varteenotettavana vaihtoehtona eikä oikein mahdollisenakaan tässä tilanteessa. Päädyttiin varaamaan seuraavalle päivälle leikkausaika, jossa avattaisiin ja puhdistettaisiin tuo paiseen seutu. Sitten täytyisi vain toivoa, että mitään muuta vierasesinettä ei ole jäänyt, ja että immuunipuolustus pystyisi vahvan antibioottikuurin avustuksella hanskaamaan mahdolliset kehoon jääneet pienemmät epäpuhtaudet.

Perjantai 17.3. - lauantai 18.3.

Iltapäivällä Ihme matkasi jälleen Evidensiaan, tällä kertaa operoitavaksi. Operaatio kesti reilun tunnin ja siinä poistettiin reiteen jo osittain kapseloituneet epäpuhtaudet. Löydöksenä oli reilun parin sentin mittainen tikku sekä Ihmeen omaa karvaa, jossa vähän roskia seassa. Dreeni laitetaan paikalleen taas viikonlopun yli, jotta epäpuhtaudet poistuisivat ja antibiootit aloitettiin uudelleen - tällä kertaa vielä tuhdimmalla annostuksella kuin viimeksi.

Kuvassa leikkauksessa poistetut löydökset pienessä minigrip-pussissa (keppi on tuon karvakasan sisällä, eikä näy)

Ihme heräili nukutuksesta aika nopeasti ja oli taas kotona yhtä helppo potilas kuin viimeksikin. Dreeni vuoti illalla aika lailla iltapissareissun seurauksena, ja ehdin jo miettiä, onkohan kaikki ihan kunnossa, mutta verenvuoto onneksi tyrehtyi lopulta ja yö sujui rauhallisesti. Aamulla koira oli taas aivan oma itsensä, ja olisi kovin mielellään puuhannut kaikkia normaaleja juttuja, joten häkki heilahti taas. Onneksi se tyytyy siihenkin ihan yhtä kiltisti kuin kaikkeen muuhunkin.

Dreeni ja oikeastaan koko ISO (melkein parikymmensenttinen) leikkaushaava täytyisi nyt saada pidettyä menossa mukana ja suojattua, mikä onkin melko haastavaa, kun koko operoituun alueeseen kohdistuu koko ajan niin paljon liikettä koiran vähänkään liikkuessa. Haavaa täytyisi seurailla siltä varalta, ettei iho ala mennä kuolioon uudismuodostuman poistamisen seurauksena. Melko hurjan näköinen tuo haava on kun äsken sen ekaa kertaa putsailin ja suojasin ja sidoin sen jälkeen uudelleen. Tässä pakon edessä sitä kykenee kaikenlaisiin toimenpiteisiin... lapsena sentään sain hillitsemättömän paniikkikohtauksen aina verta nähdessäni, enkä kyllä edelleenkään ole näissä puuhissa ihan mukavuusalueellani... Mutta mitäpä sitä ei koiransa eteen tekisi!

Uusi blogi

Jonkinlaisen treeniblogin aloittaminen on ollut mielessä pitkään. Se on kariutunut ajanpuutteeseen. Viimeaikaisten sattumusten summana nyt on aikaa. Toivottavasti on myös treenejä vielä tulevaisuudessa. Treeniblogi vai sairaskertomus - vain aika näyttää. Uskotaan ja toivotaan toki ensimmäistä!